Lihavuusepidemian ratkaisemisen käytännön työkaluiksi on ehdotettu mitä erinäisimpiä ongelmanratkaisukeinoja. Esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten väkevimmin kliiniseen lääketieteeseen uskovat asiantuntijat vannoivat voimakkaasti VLCD-dieetteihin eli poikkeuksellisen niukkaenergisiin ruokavalioihin. Näissä dieeteissä korvattiin usein kiinteitä aterioita nestemäisillä laihdutusvalmisteilla. Dieettien teho perustui tiukkaan itsekuriin ja pelkistettyyn ajatukseen energiatasapainosta: kun ruokavaliosta karsitaan runsasenergiset ja ”ongelmalliset” ruoka-aineet korvaamalla niitä niukkaenergisillä laihdutusvalmisteilla, saavutetaan väkisinkin runsas energiavaje, joka laihduttaa kuin häkä. Näin usein alkuun olikin, mutta ongelmaksi muodostui VLCD-dieettien soveltumattomuus pitkäaikaiseen painonhallintaan. Miksi näin? VLCD-dieeteissä sivuutettiin täysin, osittain tarkoituksella, syömisen ja ruokailun psykososiaalinen puoli, ajatus ruoasta nautintona. VLCD-malleissa muuten oli usein tavattoman tiukka annoskokokontrolli ja annokset olivat kohtuullisia elleivät pieniä. VLCD-mallien itsekurilla höystetty tarpeettoman tiukka linja ei siis jättänyt sijaa syömisen rentoudelle, sallivuudelle ja nautinnolle. Onko näillä tekijöillä todella ratkaiseva merkitys pitkäaikaisessa painonhallinnassa?
Aktiivisesta kontrollista tiedostettuun rentouteen
Uskaltaisin väittää, että ruokailutapasuositukset, jotka eivät käsittele syömistä hyvinvoinnin ja nautinnon lähteenä, ovat useimmiten tuomittuja epäonnistumaan. Kun ruokailutapoja yritetään väkisin taivuttaa kliinisen lääke- tai ravitsemustieteen ääripäissä pahimmillaan lähinnä laboratorioympäristöön soveltuviin muotteihin, katkeaa kosketus päivittäiseen arkeen ja sitä kautta pitkäaikainen painonhallinta vaikeutuu. Ideologiat, jotka eivät saavuta tiedostettua rentoutta siten, että ruoka on tiedostamattaankin ja sitä kaiken aikaa ajattelematta osa nautinnollista arkea, ovat usein pitkäaikaisen painonhallinnan kannalta tehottomia.
Annoskokokokontrolli tukee negatiivista ajattelua
Rentouden ja nautinnon taustaa raottaen yritän liukua itse varsinaiseen aiheeseen, erääseen usein suositeltuun painonhallintakeinoon – annoskokokontrolliin (portion size control). Annoskokokontrolliajattelun taustalla on ajatus siitä, että kontrolloimalla tietoisesti annoskokoja, kyettäisiin pysymään ihannepainossa. Annoskoon kontrollointiin uskovat ovat vakuuttuneita siitä, että isot annoskoot kannustavat vääjäämättä ylensyöntiin. Tämän seurauksena konkreettisena laihdutusta tukevana ruokailutapamuutoksena kuuleekin usein suositeltavan annoskokojen pienentämistä tai jopa suorasukaisen kehotuksen syödä, ei pienempiä, vaan pieniä annoksia. Tehokasta, eikö totta? Uskaltaisin väittää vastaan. Näyttö annoskokokontrollista on tutkimuksissakin ollut ristiriitaista. Koska asia ei ole yksinkertainen, yritän avata yksisilmäisen annoskokoajattelun ongelmallisuutta useammassa blogipostissa, aloittaen lähtökohdasta eli annoskoon määritelmän haasteellisuudesta.
Mitä annoskoko siis sinulle kertoo? Mitä annoskoko tarkoittaa?
Olemme taannoisen pakkauslainsäädäntöuudistuksen tiimoilta jo tottuneet siihen, että elintarvikepakkauksissa on ilmoitettava myös energia- ja ravintoainesisältöjä annosta kohti. Siis mitä annosta? Mikä tämä annos on? Viittaako annos määrään, jonka syömällä saavutetaan päivittäiset keskimääräiset suositellut energia- ja ravintoainevaatimukset? Vai kertooko pakkausmerkintöihin kirjattu annoskoko vain tuotteen tyypillisen kerta-annoksen energia- ja ravintoainemäärän? Onko annos matemaattinen annoskonversio eli tilavuusmitta, vai onko annos ravitsemuksellisesti riittävästä ja satisfaktorisesta annoksesta kutakin ruokaa? Sivistyneimmille lukijoille annoskoon määritelmä lienee selvä, mutta esimerkiksi tämän kaltaisten tutkimusten mukaan, keskimäärin väestötasolla näin ei ole.
Annoskokokontrolliajattelun haasteena on etenkin se, että käytännössä annoskoko on määritelmä, joka mielletään ja myös määritellään usein eri tavoin kolmelta eri taholta:
A) Tuotevalmistajien B) viranomaisten C) kuluttajien näkemys siitä, mitä annoskoko tarkoittaa.
Etenkin Yhdysvalloissa on raportoitu selvä ristiriita valtion viranomaisten määrittelemien&ravitsemusasiantuntijoiden suosittelemien ja markkinoiden tyypillisten annoskokojen välillä. Tutkimuksissa tarkasteltujen kaupan hyllyjen tuotteiden annoskoot ovat olleet jopa 2-8 kertaa suurempia verrattuna kansallisiin standardeihin. Annoskoot ovat myös kasvaneet voimakkaasti ajan funktiona: esimerkiksi pikaruokaloissa tarjotut annoskoot olivat em. linkin tutkimuksessa n. 2-5 –kertaisia siihen nähden, minkä kokoisena ravintolaketjun alkuperäisen tuotteen tai aterian annoskoko aikanaan lanseerattiin.
Puhuttaessa annoskoosta ja sen merkityksestä nälänhallinnan apuvälineenä olemme usein melkoisessa suossa, sillä annoskoolle on toisinaan vaikea löytää yhtenäistä määritelmää, eikä annoskoko ole yhtämittainen. Käytännössä voitaisiin siis sanoa, että kuilu ravitsemuksellisesti riittävän ja arjessa tyypillisesti nautitun annoskoon välillä voi olla melkoinen. Kaupallisissa annoskokotiedoissa on lisäksi usein käytetty erilaisia termejä kuten ”supersize” ja ”healthy portion”, joiden tulkinta suhteessa ns. optimaaliseen, ”viralliseen” annoskokoon voi olla hyvin haasteellista. Kuluttajan saattaa tällöin olla vähintäänkin hankalaa tulkita ja vertailla erilaisia annoskokoja.
Kuluttajien on haasteellista tulkita mikä on tyypillinen annoskoko, minkä ”lupauksen” annoskoko antaa ja minkälaisia annoskokoja hänen tulisi laihtuakseen ja painoa hallitakseen syödä. Annoskokoajattelussa ja siitä johdetuissa pakkausmerkinnöissä voi toki olla paljon hyvääkin, mutta siitä tiedämme vielä varsin vähän. Avoimuus elintarvikeketjussa on joka tapauksessa aina askel parempaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti